YUP on kiistatta yksi maailman omaperäisimmistä yhtyeistä. Porvariston hillitty charmi –single on hillittömän visuaalinen kappale. Enkä nyt puhu pelkästään sanoituksista. Mutkainen soitto on edelleenkin YUP :n tavaramerkki, ja hyvä niin.

Anssi Autio, Rumba, 14. 06. 1996

YUP – Yövieraat –cd

YUP: lla on yhä suomalaisen rockin parhaat biisinnimet (ja ehkä myös parhaat sanoitukset) sekä kimuranteimmat sovitukset, mutta ensi kuulemalta Yövieraat hämää: Jarkko Martikaisen yhdessä Mari Rantasilan kanssa duetoima Alla jalavapuun –valssi kuulostaa jousineen kovin ´kaupalliselta´, kunnes kuulija oivaltaa, että pankkiryöstöstähän tässä lauletaan ja se jalavapuukin viittaa hirsipuuhun.

On sanottu, että YUP: ssa Jethro Tull kohtaa Tuomari Nurmion ja Röllipeikko CMX:n. Nämä määreet ovat hyvin kuvaavia. Jethro Tull ja CMX viittaavat sovitusten mutkikkuuteen, Nurmio sanoitusten absurdiin huumoriin ja Rölli -peikko YUP :n raa´an alkuvoimaisiin räiskäytyksiin. Bändin taitotasosta kertoo se, että kiperimmilläkin jaoilla raskautetut biisit nousevat ylvääseen liitoon tai yltyvät rujoon svengiin tökkimättä.

Nimimerkki RK, Aksentti – lehti, 1996

YUP – Yövieraat –cd

Yövieraat on helpotus, jättimäinen helpotus. Ympäri tasavaltaa levinneestä YUP :sta ei ole sittenkään muodostunut toista kolmikirjaimista joukkoa rockbaarien shamaaneja, jotka säveltävät kappaleensa taskulaskimella ja tihkuvat alakoulumystiikkaa. Yövieraiden tempoilevia taiderockprogejenkkoja hallitsevissa J. Martikaisen sarjakuvatarinoissa ahneus on yletöntä, kauneus katoavaista, rumuus törkeää ja murhaaja kirves koholla.

4 / 5, Marko Sirviö, Kaleva, 24. 05. 1996

YUP – Yövieraat –cd

YUP :n Yövieraat alleviivaa omaa epämuodikkuuttaan vuodenaikaan nähden totaalisen väärin ajoittuvalla kansikuvallaan. Lumihangessa seisovan saunan ovenraosta yön pimeyteen leikkaava valo voi kätkeä taakseen mitä hirvittävimpiä salaisuuksia.

Ja mysteerioita taatusti riittää Jarkko Martikaisen kirjoittamissa teksteissä. Sekä Yövieraat –albumin lyriikat että YUP :n metal –punk –neo-progeinen rock –fuusio leikittelee kuulijansa mielellä ja pistää vastaanottokapasiteetin poikkeuksellisen kovalle koetukselle.

Yövieraat puoskaroi, repii ja nykii rockiksi kutsuttua äänten järjestystä näennäisen holtittomasti ja silti ehdottoman kurinalaisesti. Roswellin kattilaan! Herättää henkiin paksuna kuolleen rock´n´rollin kuninkaan ja jossain raskaan kitaroinnin lomassa vivahtaa vanhan kunnon Deep purplen aikainen mehevä urkusoundi.

Porvariston hillitty charmi ilveilee kepeämmin ja Glebin jazzahtavasti matalalentoisen svengin pääelementit ovat piano ja vispilöidyt rummut. Homo sapiensin kauhut nostavat päätään kun Murhaaja soittaa pasuunaa.

Jos helvetti on täynnä tuntuu turhalta epäilyltä, kun yhdestä ja samasta biisistä tapaa mm. Haukiputaan huorakuoron, seitsemän veljestä, sämpylään tukehtuneen Mama Cassin ja Aidaa livertävän Placidon.

Yövieraat –albumin ainoa "normaali" biisi on Martikaisen ja Mari Rantasilan herkästi duetoima kansanmusiikillisesti sävyttynyt valssi Alla jalavapuun. Pankkirosvopariskunnan romanttisen tarinan loppunäytös tapahtuu aamussa suven taivaan, alla hirsipuun.

4 / 5, Pertti Ojala, Soundi 07 / 1996

YUP – Yövieraat –cd

Savonlinnasta ympäri Suomea, muun muassa Ouluun pesiytynyt YUP jättää kuulijansa hämmennyksen valtaan, sillä musiikki ja tekstit ovat erittäin runsaita. Aiemmilla levyillä yhtye on ollut vieläkin omituisempi…

Pikkuhiljaa kokonaisuus kuitenkin hahmottuu, ja yhtyeen polveileva runttaus alkaa viehättää.

YUP :n on sanottu muistuttavan monessa mielessä CMX:ää, mutta se eroaa ainakin siinä, että YUP :n Jarkko Martikainen osaa tehdä hyviä tekstejä.

Levyn yleislinjasta poikkeaa melkoisesti radiohitti Alla jalavapuun, jonka Martikainen tulkitsee duettona ihanan Mari Rantasilan kanssa.

Yövieraissa on paras kansi, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Esko Männikön valokuva sopii yhtyeen musiikkiin kuin voisilmä talkkunaan. Olisipa vielä LP –aika.

Antti Ervasti, Oulun Sanomat, 07. 07. 1996

VALSSAAJA KONEPAJALLA

YUP – Yövieraat –cd

Tässä vaiheessa popkansakunnalle on kai jo selvää, että YUP ei kuljeta korissaan ihan tavanomaisia eväitä. Aina yhtye ei onnistu itsekään pysymään mukana omassa sävelsiksakissaan, mutta vaikka ojassa käydään välillä, ei umpimetsään yhtye itseään eksytä.

On kai jotenkin loogista, että kun addiktoidun ensimmäistä kertaa elämässäni saaristolaisvalssiin, biisin (Alla jalavapuun) tekijänä on nimenomaan YUP. Sävellys ja sovitus ovat valmista kamaa mihin tahansa ikivihreiden kirjaan, vieraileva laulajatar Mari Rantasila kuulostaa enkeliltä, mutta tietysti jätkät nyrjäyttävät asetelman hirsipuun varjoon päätyvällä pankkiryöstötekstillään. Radikaalisuus voi pohjautua vanhakantaisiin asioihin.

En tiedä, millä Jarkko Martikainen on rokotettu pienenä, mutta jossain kemiallisessa aineessa liotettu vanha gramofonin neula ei ole suinkaan pois laskuista. Martikaisen teksteissä on ihastuttavan vinoa loogisuutta ja oudosti järkevää tajunnanvirtaa. Esimerkiksi Jos helvetti on täynnä on rauhallisen kaunis esitys nauhattomine bassoineen ja pianoineen, mutta se ei tietystikään estä sitä, etteikö sanoituksen pilvivyöllä vetelehtisi marakatteja ja Haukiputaan huorakuoro.

Valssin ohella albumin kirkkain helmi on Amor, Amor, neronleimaus jokaiselta osaltaan. Yhtyeen briljanttia musiikillista oivalluskykyä osoittaa Soundgarden –henkinen yhden soinnun riffi, joka saa aivan uutta pekkapohjolamaista ulottuvuutta biisin loppupuolella ylevän kosketinsoinnutuksen ansiosta. Lisäksi biisissä käy taas kerran ilmi, kuinka paljon oikeaan paikkaan sijoitettu tauko voi sanoa.

Luotijunassa on massaa kuin parissa mattisiitosessa ja nimikappaleen etnoprogepopsäe on silkkaa hunajaa.

YUP harrastaa fiksuja lainoja ja imee itseensä vaikutteita sieltä sun täältä ennen kuin paloittelee ne ja liimaa omaan järjestykseensä.

Progepeikko on manattu YUP :n yhteydessä esiin monta kertaa ja termi pitää ottaa pelkkänä kohteliaisuutena: bändin suhtautumistapa on jatkuvasti uutta kokeileva – antakaa tälle bändille rantapallo ja ne vääntävät sen tuossa tuokiossa joksikin saatanan monitahokkaaksi.

4 / 5, Jukka Väänänen, Rumba 10 / 1996